Jotain sentään juhlasyksyyn

Syksyllä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun esikoiseni Kristallien valtakunta ilmestyi Kariston kustantamana. Romaania minulta ei juhlasyksynä ilmesty, mutta novelli sentään: olen mukana Osuuskumma-kustannuksen Marraskesi-antologiassa, joka ilmestyy lokakuun aikana. Mukana on useita hienoja kirjoittajia, esimerkiksi J.S. Meresmaa, Anni Nupponen ja Maria Carole, joten varmasti on lukemisen arvoinen paketti!🙂

marraskesi

Fillarini kävi Visbyssä

Gotlanti, tuo kaunis vanha viikinkisaari, lilluu aivan lähistöllä, mutta jotenkin sinne ei ole saanut aikaiseksi lähteä käymään. Nyt fillarini kuitenkin kuuli, että Visbyhyn pääsee kätevästi risteillen suoraan Helsingistä! Tuumasta toimeen ja reissu varaukseen.

Länsisatamassa joutui odottelemaan ulkosalla hyvän tovin, ennenkuin Silja Europa oli peruutellut asemiin. Fillarin kyytiläinen ehti jäähtyä ytimiä myöten kostean koleassa meriviimassa, mutta onneksi siitä ei seurannut mitään karmeaa ruttoa, vaan seuraavana aamuna päästiin huristelemaan Visbyn aurinkoiseen päivään.

Visbyssä sijaitsee kuulemma Peppi Pitkätossun talo, jossa ehkä olisi ollut ikään kuin ammatillinen velvollisuus käydä, mutta luonto ja historiallinen keskusta houkuttivat enemmän. Visbyssä on erinomaiset pyörätiet, ja matka rullasi rantaa myöten pohjoiseen. Asvaltoitu tie päättyi tämän näköiseen paikkaan:

visby_kallio.jpg

Rinteen toisella puolella oli retkeily- ja luontoalue, jossa fillarit kävivät kääntymässä ja lähtivät hiljalleen paluumatkalle.

fillarit.JPG

Merimaisemat olivat upeat (joskin paikka paikoin ilmassa leijui sakeana kamala haju, kenties jokin levä?), ja matkan varrella fillari ja sen kaveri pysähtyivät hetkeksi näkymiä ihailemaan. Levähdyksen jälkeen jatkettiin kaupungin vanhalle muurille, jonka portista sujahdettiin sisäpuolelle.

Fillarit joutuivat odottelemaan alhaalla, kun kyytiläiset kapusivat muurin torniin. Puuportaita pitkin pääsi tornin huipulle asti, ja sieltä oli mukava tähyillä näkymiä. Ulkoapäin torni ei näyttänyt hirveän korkealta, mutta ylhäällä melkein huimasi. (Kyllä, kärsin lievästä korkean paikan kammosta, mutta en missään tapauksessa olisi jättänyt käymättä tuossa tornissa! ;) )

visby_portaat.jpg

visby_tornista

Visbyn varsinainen keskusta sijaitsee kukkulan laella, sinne vievän pitkän mäen fillari kulki taluttamalla. Aivan huipulla on moderni kauppakatu, jota reunustavat jotakuinkin samat ketjuliikkeet kuin suomalaisten ostareiden käytäviä. Siirtymällä toisesta muurin portista ulos pääsee kuitenkin taas idyllisen historialliseen tunnelmaan – siis arkkitehtonisesti, toki pikkukaduillakin oli Indiskaa sun muuta tuttua putiikkia. Niiden esillepanot olivat paikka paikoin, hm, yllättäviä :D

visby_nuket.jpg

Kaupallisen humputuksen vastapainoksi Visbyssä on runsasta kirkkotarjontaa. Sankta Maria -tuomiokirkon lisäksi keskiaikaisia rauniokirkkoja on lukuisia, ja mikä yllättävintä: monet niistä näyttivät olevan yhä käytössä! Ja mikäpä olisi tunnelmallisempi paikka esimerkiksi vihkimiselle kuin ruohopohjainen, avokattoinen, historiaa henkivä kivikirkko.

visby_stnicolai

visby_raunio2

Visbyssä sijaitsee myös kirjailijoiden ja kääntäjien  residenssi, Baltic Centre for Writers and Translators. Sitä piti ilman muuta käydä kurkistamassa, ja millaiselta paikalta se löytyikään!

visby_baltic.jpg

Residenssirakennus itsessään on melko vaatimattoman näköinen, mutta eihän noista ikkunoista ulkoseiniä katsella, vaan maisemia… Tuonne ehkä pitäisi joskus pyrkiä kirjoittamaan😎

visby_balticmaisema.jpg

Vaikka aikaa oli vain päivä, se oli mukavan pitkä, noin kello yhdestätoista iltakahdeksaan. Aikaa oli siis vielä reilusti, joten fillarit ottivat taas suunnan poispäin keskustasta, tällä kertaa etelän suuntaan. Etukäteen tehtyjä reittisuunnitelmia ei ollut, koko retki tehtiin ”minne nokka osoittaa” -meiningillä. Oli kiinnostavaa nähdä, että vain vähän matkan päässä historiallisesta Visbystä kohosi kerros- ja pientalolähiöitä, jotka olisivat voineet sijaita missä tahansa pohjoismaisessa kaupungissa. Uudisrakennuksia näytti olevan tekeillä paljon, liekö Visby paluumuuttoaluetta, vai ovatko vesiliikenneyhteydet niin hyvät, että varakkaat tukholmalaiset muuttavat sinne etätöitä tekemään?

Toftan viikinkikylä olisi kiinnostanut kovasti, mutta sinne on Visbystä matkaa sen verran, että muuhun tuskin olisi jäänyt aikaa. Moottoritien kyljestä kuitenkin lähti kevyen liikenteen tie, jonka kyltissä luki ”Tofta”, ja fillarit päättivät seurata sitä edes pätkän matkaa. Pian oikealle erkani merkitsemätön polku, ja sitä seuraten olimme äkkiä aivan oudossa maisemassa. Merituulia kestävät kuivat, sitkeät kasvit ja matalat puut vaihtuivat vehreään, sademetsää muistuttavaan kosteikkoon, jonka läpi vievää puista kulkusiltaa ympäröivät valtavalehtiset rämekasvit. Sieltä ei valitettavasti ole yhtään kuvaa, sillä kelpo rämeikössä asustaa tietenkin myös hyttysiä ja ne pistivät niin äkäisesti, että kyytiläiset polkivat reitin suosiolla yhtä soittoa läpi!

Rämeeltä putkahdettiin takaisin tuttuun, hiekkaiseen ja kallioiseen maisemaan. Matalan heinikon lomitse vei kävelytie, joka päätyi aivan fantastiselle maisemapaikalle.

visby_maisema.jpg

visby_maisema_satamaan.jpg

Kyytiläiset henkäilivät maisemien äärellä aikansa, kunnes mahan murina ajoi heidät takaisin kohti asuttuja alueita. Fillarit veivät heidät houkuttelevan näköisen paikan eteen, jota täytyy nyt oikein mainostaa: Crêperie & Logi. Siellä nälkä taltutettiin taivaallisen herkullisilla lätyillä ja uskomattoman hyvällä kahvilla. (Melkein teki mieli ottaa honung & cirton -lätystä valokuva, mutta en suostu kuvaamaan ruoka-annoksia ellei niissä ole jotakin kerrassaan ylimaallisen erikoislaatuista, vaikkapa paahtoleipään ilmestynyt Margaret Atwoodin kuva.)

Fillarit olisivat jaksaneet vaikka toisenkin päivän, mutta kyytiläisillä alkoivat jalat vähitellen painaa, ja lukemattomien uusien näkymien imeminen verkkokalvoille oli sekin vaatinut osansa. Rantareittiä koukaten suunnattiin siis takaisin laivalle, joka lähtisi muutaman tunnin päästä kotimatkalle. Mutta tänne pitää ehdottomasti tulla toistekin!🙂

visby_pienvene.jpg

 

Kiva kirja: Katoamispiste

katoamispiste_kansi.jpg

Joel Haahtelan Katoamispiste oli jälleen yksi monista kirjoista, jotka kiinnostavat kovasti, mutta olen tavallaan ”säästellyt” kokemusta sopivaan hetkeen. Sopiva hetki on yleensä se, kun kohtaan kirjan spontaanisti kirjaston hyllystä tai vaikkapa niistä kirjamessujen isoista myyntilaareista, joista voi löytää vähän vanhempiakin laatukirjoja.

Katoamispiste osui käpäliini kirjastosta, ja jälleen voi todeta että hyvää kannattaa odottaa🙂 Olen lukenut aiemmin Haahtelan Traumbachin, se oli erinomaisen eriskummallinen pienoisromaani, jonka outo tunnelma jäi viipyilemään mieleen. Tiedän, että aika moniakin kirjailijoita harmittaa muun tuotannon vertailu Siihen Tunnetuimpaan Teokseen, enkä nyt lähdekään näitä kahta rinta rinnan vertailemaan. Silti on sanottava, että Katoamispiste on vaikuttava romaani, vertasi sitä mihin hyvänsä.

Tarinan minäkertoja kohtaa sattuman kaupalla pariisilaisnaisen, joka on matkannut Suomeen etsimään kadonnutta ex-miestään. Sää on kehno, sateenvarjo rikki, ja kertoja päättää hetken mielijohteesta viedä naisen kahvikupilliselle. Samalla hän kietoo itsensäkin mukaan mysteeriin – ja se vuorostaan johtaa seuraavan mysteerin äärelle, suomalaiskirjailija Raija Siekkiseen, johon kadonneella miehellä on saattanut olla jonkinlainen suhde.

Ranskatar katoaa, mutta matkustajakodista löytyneiden vihjeiden avulla kertoja lähtee omin päin selvittämään tapahtumia. Hän jäljittää ihmisiä, jotka ovat tunteneet Siekkisen, paikkoja joissa tämä on asunut tai oleskellut. Tarinan unenomaiseen kudokseen lomittuu kertojan muistoja hänen omasta elämästään. Johtolankojen helminauha purkautuu kuljettaen kertojaa Raija Siekkisen elämän tapahtumapaikalta toiselle, Helsingistä Kotkaan, Siekkisen mökkisaarelle, ja lopulta Etelä-Ranskan Nizzaan.

Luettuani kirjan loppuun olin aivan mykistynyt. Haahtelan romaaneissa on jotain samaa kuin suuresti ihailemani Leena Krohnin teoksissa – vaikka ne kertoisivat nykypäivästä, teksti huokuu eräänlaista menneen maailman henkeä, ja mieleen nousevat kuvat muistuttavat enemmän film noir -elokuvaa kuin arkirealismia. Katoamispiste on vangitseva, hienosti kirjoitettu ja rauhallisesta kerronnastaan huolimatta mukaansatempaava romaani. Mikä ainutlaatuinen tapa kirjoittaa elämäkerta!

Tämä täti etsii töitä

kirjoittaja

Freetoimittajan hommat on ajettu aivan kanveesiin, ja kirjailijan työllä ei tunnetusti elä kuin murto-osa kirjailijoista, joten täytyy laajentaa skaalaa. Tuunasin blogin Toimittaja-osiosta eräänlaisen työtyrkkysivun, joka tiivistää tavoittelemani työtehtävät suht näpsästi lukaistavaksi.

Teen mielelläni keikkaa, projektia, kiireapua, etätyötä ja pieniäkin hommia (minimilaskutus on 50 €) ja toistaiseksi laskutan Ukko-palvelun kautta. Etätyöt onnistuu kaikkialle Suomeen, pk-seudulla myös lähityö. Hintataso on kohtuullinen, mutta ei polkuhintojen tasolla – tehtävästä kertomalla saa tarkemman arvion.

Saa linkata ja vinkata eteenpäin, jos tiedät jonkun joka kaipailee tekstiapua🙂

(Kuva: Wikimedia Commons)

Image

Kevätohjelmaa Villa Kivessä: Nuorisokirjailijoiden seminaari Metsien sinessä

Näyttökuva 2016-04-10 kello 17.42.09

Kiva kirja: Sinun lapsesi eivät ole sinun

sinunlapsesi2

Laura Honkasalon ensimmäinen aikuistenromaani, vuonna 2001 ilmestynyt Sinun lapsesi eivät ole sinun on ollut lukulistallani pitkään, ja kun se tupsahti kirjaston hyllystä silmään, melkein hihkaisin ääneen riemusta. Pidin suuresti Honkasalon tuoreimmasta Perillä kello kuusi, joten osasin odottaa myös Sinun lapsiltasi upean elävästi kirjoitettua ajankuvaa.

Nelli on syntynyt perheeseen, jonka vanhemmat ovat tulipunaisia aatteen ihmisiä; myös lapsilta on kielletty Coca-Cola ja barbileikit. Lapsuutta värittää erikoinen kaksijakoisuus. Taistolaisten yhteisöllisyys luo turvalliset puitteet, kotona ja kesämökillä vierailee ahkerasti ystäväperheitä ja Nellin paras ystävä on kuin sisko. Samaan aikaan lapsille kuitenkin valkenee maailmasta kauheita totuuksia, joita he eivät vielä kykene aikuiseen tapaan käsittelemään. Ihmisten välinen epätasa-arvo, rikkaiden kapitalistien harjoittama riisto ja alistaminen tuutataan lasten silmiin ja korviin täysin suodattamatta, ja seurauksena on suunnaton ahdistus. Ruoka lautasella ja neuvostovalmisteinen nukke aiheuttavat selviytyjän syyllisyyttä, kun Nelli murehtii köyhien maiden nälkään kuolevia lapsia.

Kun perheen isä alkaa etääntyä aatteesta, hän alkaa väistämättä etääntyä myös vaimostaan. Isoveli Juri kyllästyy yhä pahemmin aikuisten kiihkomielisyyteen ja myös alkoholinkäyttöön, joka on varsin runsasta, vaikka Nelli kokee yömyöhään jatkuvan puheensorinan kotoisan turvalliseksi. Vanhempien eripura alkaa näkyä lastenkin elämässä, perheen eheyteen iskeytyy yhä syvempiä säröjä, kunnes isä pakenee toiselle puolelle maapalloa. Nelli ei voi käsittää, kuinka ennen niin rakas ja läheinen isä voi jättää hänet. Äiti rakastaa lapsiaan, mutta ajan ja huomion suhteen he jäävät toiseksi maailmanparannukselle.

Romaanin kerronta pujottelee nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin. Nuorena aikuisena Nelli uskoo yhä maailman muuttamiseen ja ihmisten väliseen tasa-arvoon, mutta nyt on jo äitikin asettunut elämään keskiluokkaista elämää uuden miehensä rinnalla. Veli menestyy urallaan, Nelli haahuilee opiskelijaelämässä etsien konkreettisempaa suuntaa ja kiintopistettä. Isä palaa vuosien jälkeen ja haluaa uudistaa suhteen tyttäreensä, mutta kohtaaminen on vaikea puolin ja toisin. On yhä liikaa kysymyksiä ja menneiden tapahtumien painolastia.

Honkasalon kerronta miellyttää minua valtavasti. Vaikka omat vanhempani eivät olleet ideologeja mihinkään suuntaan, olen elänyt lapsuuteni 1970-luvulla, ja Honkasalo herättää tuon ajan maailman eloon taitavasti. Mökkikesän kuvailu järven rannalla tuo myös mieleen omien muistojeni näyt, tuoksut ja tunnelmat, ja rauhalliset hetket luonnon keskellä tuovat tarinaan kauniita, seesteisiä suvantoja.

Valitettavasti Sinun lapsesi eivät ole sinun palasi vahingossa kirjastoon ison pinon joukossa ennen aikojaan, enkä siten saa tähän nyt lukunäytteitä. Mutta lukekaa ihmeessä itse!🙂

Image

Mörkö repussa – Tervetuloa Munkkiniemen kirjastoon 4.3!

mörkö repussa.png