Toiset on saanut runsaasti kiitosta muutenkin, eikä minusta lainkaan turhaan. Valitettavasti kiitokset eivät ole näkyneet kirjan myynnissä, joka on, kustantajalta kuulemani mukaan, ollut perin heikkoa.

Kyseessä on China Miévillen mielettömän upea, genrekarsinaa kartteleva Toiset, jonka J.Pekka on loistavasti suomentanut. Sen lajityyppi luokitellaan milloin urbaanifantasiaksi, milloin maagiseksi realismiksi, uuskummaksi, ja miksei dekkari-nimityskin pätisi.
Yksi syy heikohkoon myyntiin voi olla se, että China Miéville on fandomin keskuudessa ollut jo pitkään Suuri Nimi, joten moni on varmasti lukenut Toiset jo alkuperäiskielellä. Ja samaisesta syystä fandomin ulkopuoliset saattavat ajatella, että tuo on varmaan jotain niin omituista, etten tykkää tai tajua (vaikka Helmetin mukaan se näyttää sentään liikkuvan lainauksessa aika mukavasti).

Ostakaa tai lainatkaa, mutta älkää hyvät ihmiset karttako tätä kirjaa! Oli sen genre mikä hyvänsä, Toiset on aivan järisyttävän hyvä kirja. Valitettavasti myyn vieläpä sikaa säkissä, koska siinä on niin mielettömän hieno juttu, etten vahingossakaan halua spoilata sitä, koska sen avautuminen tajuntaan tuntui oikeasti ihan kuin jonkinlaiselta aivotripiltä.
Ja on siinä myös helkkarin hieno dekkaritarina, enkä minä yleensä edes välitä dekkareista. Lukekaa, lukekaa!

Edit. Linkitetääs vielä upea kansikuva näkyville:

Kirjaudu ulos, kirjaudu taas sisään “oikean” tilin tunnuksilla. Tarkista asetukset – kyllä, kaikki on julkista, julkista, näkyy kaikille ja ihan jokaiselle.
Kirjaudu ulos ja feikkitilillä sisään.
Ei löydy Anu Holopaista, tai siis löytyy montakin, mutta yksikään niistä ei ole minä.

Pyydän ystävääni kokeilemaan löytääkö hän minua. Ei löydä, pyydän hänet kuitenkin kaveriksi ja kaveroituminen sentään onnistuu. Pari muutakin kaveripyyntöä on tullut, heille minua on mainostettu ilmeisesti heidän sähköpostinsa osoitekirjan avulla, jota Facebook on käynyt nuuskimassa.
Jatkan yrityksiä, vaihdan näkyvyyttä rajatummaksi ja säädän sen uudelleen julkiseksi, jos vaikka auttaisi. Ei auta.

Sillä välin omassa sähköpostissani: Facebook on lähettänyt minulle pitkän liudan sähköposteja, joissa kerrotaan mm. että joku ventovieras ihminen on kommentoinut jonkun kaverini seinälle jotakin.

Menen säätämään sähköposti-ilmoitusten asetuksia, koska oletussäätönä näyttää olevan se, että joka helkkarin tapahtumasta minulle lähetetään postia. En ole ihan ensi kertaa tietokoneen ääressä, enkä edes internetissä, mutta kaiken tilpehöörin seasta kestää kauan löytää reitti oikealle asetussivulle. Saan sähköpostitulvan laantumaan.

Arvelen että hakutoiminnossa on kenties jotain yleistä vikaa, ja yritän etsiä itseni uudestaan seuraavana päivänä.
Ja sitä seuraavana.
Ja kolmantena päivänä päätän häipyä koko Facebookista. Uskon Merkkeihin silloin kun ne sopivat yhteen oman mielipiteeni kanssa, ja tämä on selvästi Merkki siitä, että Facebook ja minä emme kuulu yhteen.
Taivaan kiitos!

Ihanaa ystävänpäivää sekä täällä blogissa piipahtaville ystävilleni, että kaikille kirjojeni ystäville
Ja koska musiikki on kauneinta mitä ihminen osaa luoda, niin sitä tietenkin täytyy olla päivän kunniaksi. Jos Syysmaa-sarja olisi musiikkia, se olisi tämä biisi:

Itselläni liikunta, ja nimenomaan ulkoliikunta, vaikuttaa arkielämässä paitsi luovuuteen ja yleiseen energiatasoon, myös aivan selkeästi mielialaan. Esimerkiksi tänä aamuna oli jotenkin ärtsy olo, ja kun mieheke vielä soitti musiikkia joka ei lainkaan sopinut kirjoitusfiilikseeni, kiehuin aivan raivoräjähdyksen partaalla.
(Noin yleensä en oleta miehekkeen lukevan ajatuksiani, vaan esim. pyydän ihan suomen kielellä jos haluan tulppaaneja Valentiinin päivänä, mutta kirjoittaessa minusta tulee sellainen sekopää etten voi YMMÄRTÄÄ miksei hän kuule päänsisäistä kiukun kirkunaani…)

Osaan kuitenkin aika hyvin hahmottaa, milloin ärtymykseni on oikeutettua ja milloin ei, joten kiukunpurkauksen sijasta laitoin läppärin kiinni ja lähdin ulkoilemaan. Ehdin kävellä lumisessa metsässä ehkä viitisen minuuttia, kun höyryt olivat haihtuneet ja olin jo trallallaa-mielentilassa.

Omasta kokemuksesta voin silti allekirjoittaa myös tuon tutkimustuloksen herättämiä kysymyksiä. Joskus kun on oikein tosissaan ahdistanut, ei vain saa itseään ylös ja ulos. En tiedä, onko kyseessä joku psykologinen mekanismi, että tietynlaisessa mielentilassa liikunnan “pakkopiristävä” vaikutus ei olekaan paras selviytymiskeino, mutta noina pahempina hetkinä on todellakin tuntunut siltä että ei vain pysty liikkumaan. Koko olemus pistää hanttiin, vaikka järjellä tietää että se varmasti auttaisi oloa.

Eiköhän tiede jonain päivänä löydä tähänkin asiaan perimmäiset vastaukset. Sitä odotellessa olen suhteellisen varma, että liikunnasta on joka tapauksessa enemmän hyötyä kuin haittaa Varsinkin kun kävelylenkillä voi löytää valkeiden satulinnojen raunioita yllättävistä paikoista:

Jos ylläoleva väite ei kuvaa sinua aivan täydellisesti, vaan kuulut siihen (oman arvaukseni mukaan melkoisen yleiseen) kirjoittajien joukkoon, joka luovan ilon ja itseilmaisun tuottaman tyydytyksen lisäksi joskus, edes ohikiitävästi salaisimmilla hetkillään haaveilee myös kirjallisesta suurmenestyksestä, tule mukaan mielikuvitusleikkiin!

Kuvitelma: Sinun seuraava teoksesi ponnahtaa rakettina kirjalliselle tähtitaivaalle. Se haalii ensin kaikki kotimaiset palkinnot, myy Suomen mittakaavassa ällistyttäviä määriä, ihmiset tappelevat kirjakaupassa viimeisestä hyllyltä löytyvästä kappaleesta kuin Hulluilla Päivillä. Vielä ilmestymisvuoden aikana otetaan toinen painos, ehkä kolmaskin.
Sitten kirjasi lähtee kotimaan menestyksen siivittämänä maailmavalloitukseen, se käännetään 1000 kielelle, saa lisää palkintoja sieltä sun täältä, elokuvayhtiöt tappelevat leffaoikeuksista, rahaa tulee tietenkin ovista ja ikkunoista. Lentelet ympäri maailmaa esiintymässä kirjatapahtumissa, seminaareissa, tv-ohjelmissa, sinua haastatellaan lehtiin MeNaisista Parnassoon ja New York Timesiin. Fanit kirkuvat lentokentillä ja jonottavat suurina laumoina nimmaria kirjakaupoissa. Minne menetkin, kaikki tapaamasi ihmiset – myös oma kirjailijaidolisi – tunnistavat välittömästi ja riemastuneena nimesi (ehkä kaikkien lehti- ja tv-juttujen jälkeen myös kasvosi); “Haa, I read your novel and I LOVED it!”

Epäilemättä tämä kaikki tuntuisi aika monen mielestä satumaiselta, mutta huolestuttaisiko jotkut asiat myös? Sujahtaisitko maailmanjulkkiksen rooliin vaivattomasti, vai hirvittäisikö kaikki häly ja huomio? Mitä erityisesti haluaisit nähdä ja kokea, kenet tavata, kenet valitsisit kirjastasi tehtävän elokuvan pääosiin? Mikä megamenestyksessä olisi ihanaa, mikä kamalaa?

Sittemmin tein Syysmaa-sarjasta vielä laajat muistiinpanot, mutta ne eivät ole tulevia suunnitelmia vaan takautuvia merkintöjä, kun tajusin että joudun tarkistamaan jokaisen yksityiskohdan kirjoista selaamalla ellei niitä ole koottu jonnekin yhteen nippuun.

Nyt on alkumetreillä uusi tarina, jossa on paljon tosielämää, mutta myös maagista realismia (eräs tuttu kuuli väärin: “Traagista realismia?” – no, on se sitäkin). Tätä varten olen koonnut enemmän ja pikkutarkempia muistiinpanoja kuin yhteenkään aiempaan tarinaan. Tietysti on hyvä, että tarvittaessa voi virkistää muistiaan jos vaikka teksti jumittaa, mutta hoksasinpa tuossa yhdessä vaiheessa käyttäväni muistiinpanoja ihan väärin: Ne ovat alkaneet ohjata kirjoittamista, sen sijaan että vain tukisivat sitä.
Hetkittäin pääsin hyvään fiilikseen tekstin kanssa, mutta sitten piti keskeyttää ja lueskella muistiinpanoista, että minkäslainen tämä tai tuo hahmo olikaan, ja miten olin ajatellut rakentaa sillan tämän ja tuon tapahtuman välille.

Seuraus: Vapaan, soljuvan kirjoittamisen sijaan painelin paperille muistiinpanojen sabluunoita ja yritin värittää rajojen sisälle. Voitte arvata miltä tulos näytti
Onneksi tajusin asian näin alkuvaiheessa. Muistikirjat ovat nyt hyllyssä, muistiotiedosto suljettuna (pidin sitäkin taustalla auki) ja heittäydyn tekstin vietäväksi. Heti kun olin tämän tehnyt, sain ensimmäisen oikean luovan oivalluksen – koko tarina tarvitsee uuden aloituksen.
On varmasti ihmisiä joille piirrontarkka suunnitelma on oikea tie hyvän tarinan kirjoittamiseen, mutta itselleni muistiinpanojen tekemisellä tuntuu olevan vähän erilainen tehtävä: Kun kirjoitan mieleen juolahtaneen ajatuksen paperille, kirjoitan sen samalla myös alitajuntaani, jossa se marinoituu ja jalostuu putkahtaakseen esille oikeassa muodossa juuri oikealla hetkellä.
Uskon, että kun vain luotan omaan luovuuteeni ja tarinan vapauteen kaavamaisten muistiinpanojen seuraamisen sijasta, se palkitsee luottamukseni.

Luonto on kovilla lumikuorman kanssa.

Nyt aloittelen uutta tarinaa, olen koonnut muistiinpanoja yhteen erinäisistä paikoista (kännykästä, koneelta ja useammasta muistikirjasta), pyöritellyt aihetta sekä sen käsittelytapaa päässäni ahkerasti. Ja nyt tuntuu rytmi olevan taas heilahtamassa, tai tarkemmin ottaen kokonaan sekoamassa!

Ensimmäisiä lukuja olen päivän päässähahmottelun päätteeksi kirjoittanut päivällisen jälkeen, ja kun on alkanut nukuttaa, olen mennyt sänkyyn ja lukenut vähän aikaa ennen yöpuulle käymistä. Vaikka olo olisi kuinka väsynyt, niin heti kun sammutan valon ja yritän nukahtaa, ajatusmoottori hyrähtää käyntiin. Tuntuu kuin ainesta olisi niin paljon, että vaikka yritän ajatella muita asioita, mieleen pulputtaa unenkin reunojen yli tarinaan liittyviä yksityiskohtia, irrallisia lauseita, mahdollisia sivujuonteita ja muuta sälää.
Olen vieläpä niin laiska/typerä, etten koskaan jaksa/muista varata muistikirjaa sängyn viereen (jota olen kyllä ennen harrastanut ja suosittelen aina kirjoitusoppilaillekin), joten ei muuta kuin ylös ja naputtelemaan.

Aikanaan sitten nukahdan kun sen hetkiset ajatusryöpyt on saatu ojennukseen ja hyvään talteen. Mutta aika usein joudun nousemaan aamuyöstä hirmuisen pissahädän takia (ehdin kyllä aina ajoissa, otsikko ei liity mihinkään näin konkreettiseen), koska olen myös niin typerä että jätän iltateen juomisen – 0,5 litran mukillinen – aina jonnekin klo 21 tietämille.
Ja kun palaan toiletista, olen taas ihan pirteä ja päässä pörisee kirjoituskamaa vallan parvina. Ei puhettakaan että saisin nukahdettua uudelleen, joten hissun kissun koneelle ja taas kirjoitetaan.

No, en tosiaankaan valita siitä että teksti elää päässä, materiaalia on paljon ja kirjoittamishimo iskee mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, olen onnellinen ja kiitollinen että näin on (ja koputan puuta että jatkuisi myös). Mutta vähän oudolta tuntuu aiemman suht säännöllisen virkamieskirjoittamisen* jälkeen tämmöinen yöpoukkoilu

* Kiitos Terhille tästä ihanasta termistä

1. No lumi tietysti, vihdoin sitä on ja reilusti! Vaikka tuntuu kyllä hassulta katsoa tuota lumen määrää ja tajuta, että sitä on luultavasti jotakuinkin kolmasosa viime talven lumesta

2. Haaviin on osunut muutamia blogiarvioita kirjoistani: Sanarakkautta-blogissa on esitelty Varjoja sekä Molemmin jaloin, Kirsin Kirjanurkassa puolestaan on katsaus koko Syysmaa-sarjaan. Tosi mukavaa että joskus sarjaa tutkaillaan kokonaisuutenakin, eli erityiskiitos Kirsille!

3. Lukijoilta on tullut viestejä enemmän kuin pitkään aikaan. Sekä Sonja- että Pohjoistuuli-sarjaan on kyselty jatkoa (ja blogiin on haettu lisäksi useaan otteeseen hakusanoilla “Syysmaa 6″) ja myös Molemmin jaloin- kirjasta sekä Syysmaa-sarjasta on tullut kivaa palautetta
Sain myös eräältä lukijalta ihanan Villipihlaja-piirroksen ja -runon kiitokseksi avusta kirjailijakansion tekemiseen. (Täytyykin vielä kysyä, saisinko laittaa kuvan tänne esille, se on upea!)

Edit. Sain luvan eli tässä Joa-Moonin piirros:

4. Ostin tulppaaneja!

5. Edelliset huvittelu-kokoontumisajot jäi sattuneesta syystä väliin, mutta viikon päästä on tiedossa HuippuBileet! Toivottavasti asiat menee siihen malliin että pääsen osallistumaan, tekisi tosi hyvää viettää iltaa iloisten ihmisten kanssa. Ja jorata niin että hiki lentää!

Tietysti tarinan tapahtumat säätelevät pitkälti lukijan tunnelmia riippuen siitä, onko tarina iloinen, surullinen, haikea, romanttinen vai pelottava. Mutta sen ilmeisimmän, juonen rakentaman tunnelman lisäksi joissakin kirjoissa on Sitä Jotakin, vaikeasti tavoitettava ja vielä vaikeammin määriteltävä vivahde, joka luo tekstiin kokonaisuutena tietynlaisen “bukeen”. Se ei välttämättä liity millään tavoin (ainakaan suoraan) kirjan tapahtumiin tai aiheeseen, eikä sille löydy koko tarinamatkan aikana mitään omaa loppuratkaisua – se vain on, kuin kieltä kutkuttava outo mauste jonka melkein tunnistaa, mutta ei aivan.

Kenties kirjallisuudentutkimukseen perehtynyt erittelee ja analysoi Sen Jonkin käden käänteessä, mutta tällaiselle tavislukijalle Tunnelmallinen kirja on melkeinpä mystinen asia. Joissakin kirjoissa Tunnelma tuntuu olevan itse sanoissa, toisissa taas tarinan tasolla mutta silti hahmottomana, sanojen ja rivien väleihin kätkettynä.

Se Jokin ei edellytä että kirjan pitäisi olla korkeataiteellinen, ja tietenkin eri lukijat saattavat aistia Tunnelmia ihan erilaisista kirjoista. Kirja ei välttämättä edes miellytä lukijaa sinänsä, mutta siitä voi silti löytää Tunnelman.
Otan kuitenkin yhdeksi esimerkiksi kirjan josta pidin kovasti, J-P Koskisen Savurenkaita. Kustantamon esittelyssäkin näköjään mainitaan “hämmentävä, oudon lumoava” ja se kyllä pitää paikkansa. Savurenkaita lukiessa tuntui koko ajan siltä että sanojen, kirjainten tai peräti kirjan sivujen takana häälyi jotain kätkettyä joka ei koskaan noussut selkeästi esiin, oli vain lukiessa läsnä kuin selän takana seisova haamu.
Leena Krohnin Tainaron puolestaan on heti kättelyssä samalla sekä outo (hyönteisten asuttama kaupunki) että perinteinen (kirjeromaanin kieli on viehättävän vanhahtavaa). Tarina on pienimuotoinen, haluaisin sanoa melkeinpä suloinen, vaikka paikoin esiin nousee kuin vaaran aavistus. Koin kirjan Tunnelman kuitenkin vielä noista asioista erillään, se kulki taustalla melkein huomaamattomana, mutta kun viimeinen kirje oli luettu, se suorastaan mäjähti kertarysäyksellä päähän. Päästyäni Tainaronin loppuun tuijotin viimeistä sivua pitkään, luin viimeiset virkkeet uudestaan ja uudestaan, en halunnut päästää Tunnelmasta irti.
Enkä silti osaa sanoa, mikä se oikein oli.