Nuuh!

Tänään ulkoillessa haistoin yhtäkkiä tuoksun, joka lennätti minut keskeltä pikkupakkasta ja lumisia peltoja menneisyyteen. Viikin tilan navetoissa oli nimittäin siivouspäivä.

Navetan haju oli – ja on edelleen – mielestäni ihana tuoksu. Mieheke taas ei pidä siitä yhtään, näyttää olevan ihan oikeasti yökkäyksen partaalla ja päivittelee miksi ihmeessä minä haistelen p*kan löyhkää sieraimet väristen ja onnenhymy naamalla.
Mutta oikea navetanhaju on ihan muuta kuin kakanhajua (semmoinen pelkän lietteen haju on eri juttu, yöks). Navetassa on kieltämättä vahva mutta miellyttävä, ruohoisa ja olkinen ja aromikas tuoksu, ja sen pienikin tuulahdus talvi-ilmassa vie minut hajumuistin mukana lapsuuden kesiin. Olen taas äidin mukana Valkosten talolla vedenhaku- tai leivänostoreissulla, ja livahdan helteisestä päivästä hämärään navettaan tervehtimään isoa possukkaa, joka torkkuu nokosiaan pahnoilla. Lehmät ovat päiväsaikaan ulkona, mutta niiden lämmin märehtijänhaju leijuu navetassa melkein kuin käsinkosketeltava läsnäolo. On rauhallista ja turvallista, tuhiseva possu ja ikkunoissa vaimeasti rähisevät kärpäset. Kesä, loma, ja lapsuuden huoleton vapaus.
Ja navetanhaju, se oikea, se jolla on sielu.

Miehen kunnia

Aika jännä millaisia eroja kulttuureissa onkaan. Suomessa on perinteisesti pidetty kunniattomana, häpeällisenä, raukkamaisena miehenä sellaista, joka lyö naista (tai ylipäätään itseään heikompaa). Ei tämä tietenkään väkivaltaa kokonaan estä, mutta kyllä yleinen asenneilmasto vaikuttaa jossain määrin ihmisten käyttäytymiseen.
Toisissa osin maailmaa taas mies pönkittää kunniantuntoaan pahoinpitelemällä, jopa tappamalla naisen – tyttärensä, vaimonsa, sisarensa. Mainittakoon tasapuolisuuden nimissä, että häpeärangaistuksia ja kunniaväkivaltaa kannattaa näissä kulttuureissa moni nainenkin, tai näin olen ainakin kuullut.

Mannerheimin Lastensuojeluliitto nostaa Hesarin uutisessa esille kunniarikokset Suomessa. Tanssii tähtien kanssa -ohjelma pääsi myös vaikuttamaan ilmiöstä muistuttamiseen, kun afganistanilaissyntyinen kisailija Nasima Razmyar sai osallistumisensa takia vihapostia.
MLL:n Pia Metsähuone mainitsee Hesarin jutussa kompastuskiven, joka vaikeuttaa kunniaväkivaltaan puuttumista:

Tässä leimataan helposti rasistiksi.

Tämä on epäilemättä totta. Tuntuu kuin Suomessa olisi äänessä vain kaksi ääripäätä: Ne, jotka eivät suvaitse maahanmuuttajia lainkaan, ja ne jotka eivät suvaitse tätä ensin mainittua porukkaa. Välissä lienee kuitenkin suuri joukko minun kaltaisiani ihmisiä – avosylin tervetuloa Suomeen, mutta tällaiset tasa- ja ihmisarvoa loukkaavat sekä myös Suomen lakia rikkovat käytännöt ja perinteet jätetään rajalle. Tai sitten pysytään siellä missä moiset touhut ovat ihan ookoo ja jees. Valinnanvaraa lienee, kun sitäkin lääniä maailmassa valitettavasti tuntuu vielä riittävän.
Täytyy toivoa, että Egyptin, Libyan ja muiden muslimimaiden kuohunta ja pyrkiminen kohti parempaa elämää koskee myös naisia.

I Am the Lizard Queen, I Can Do Anything

Silloin tällöin, harvinaisilla ja onnellisilla hetkillä, sen oivaltaa kirkkaasti ja kiistämättömästi: Kirjoittaessani olen jumala. Voin luoda aivan mitä haluan, määrätä maailmojen tapahtumia ja säädellä kohtaloita. Voin kirjoittaa rujoa ja rumaa, voin kirjoittaa säkenöivän kaunista ja riemastuttavaa, liikuttavaa, itkettävää, kauhistuttavaa, kiihottavaa, alhaisimpiin vietteihin vetoavaa tai sielua ylentävää.
Rajoja ei ole, muita kuin itse asettamani, ja minulla on oikeus – jopa velvollisuus – pyrkiä kaatamaan nekin kumoon. Ja kun aidat kaatuvat, tunnen voimani ja valtani. Mieleen ryöppyää kuvia, ajatuksia, näkökulmia, ideoita, jotkut selkeitä kuin päivä ja toiset unenomaisia, mutta jokaisessa asuu mahdollisuus, jokaiseen voin halutessani tarttua ja tehdä todeksi.

… Sitten tuo hurmiollinen, ilmestyksenomainen hetki menee ohi, ja huomaa lukkiutuvansa taas omiin rajoihinsa, estot ja epäilykset nousevat kuin piikkilanka-aidat.
Mutta hyvällä onnella olen ehtinyt ryöpyttää jotain paperillekin. Ehkä myös jokin pieni osa, hiuskiehkura tai varpaankärki, on jäänyt pysyvästi aavistuksen aiempaa vapaammaksi. Ja seuraavalla kerralla taas joku osa, ja taas seuraava. Olenko joskus täysin vapaa?