Juttelimme taannoin Kirsti E:n kanssa siitä, kauanko kesti ennen kuin osasimme nimittää itseämme kirjailijoiksi. Aloin sen tiimoilta oikein muistella kirjailijanurani alkuaikojen tunnelmia. Aivan ensimmäinen fiilis Kariston hyväksymiskirjeen saavuttua oli: Uskomatonta, ihanaa, minusta tulee kirjailija, kirjailija, KIRJAILIJA!
Siitä huolimatta en osannut esittäytyä kirjailijana juuri koskaan missään pitkään, pitkään aikaan. Aluksi kai elättelin taikauskoista ajatusta, että jotenkin manaan koko homman pieleen, jos kuljen ympäriinsä kehumassa olevani kirjailija. Lisäksi se tuntui hiukan liioittelulta – minähän olin kirjoittanut vasta yhden (tai kaksi, tai kolme) kirjaa, joita nuoret kyllä tuntuivat mielellään lukevan, mutta jotka eivät mitenkään muuten aiheuttaneet ns. renkaita veteen. Ne, jotka kirjoittivat aikuisten kirjoja, bestsellereitä ja/tai Vakavaa Kirjallisuutta, olivat enemmän kirjailijoita kuin minä. Tämä tunne oli vallalla siitäkin huolimatta, että ensimmäisen julkisen esiintymiseni tiimoilta tapasin Raija Orasen, ja olimme sitten samassa illallispöydässä.
(Nyt seuraa anekdootti.)
Olin nuori nainen ja tavallisen työläisperheen tytär, päätyönäni pyöritin lukiopohjalta rakennusfirman toimistoa. Tunsin siis ehkä olevani hirmuisen arkinen otus istuessani vastapäätä Raija Orasta, joka on erittäin tunnettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa. Loihen siinä sitten lausumaan jotain siitä, kuinka olen kirjoittanut “vain” pari kirjaa, jotka ovat vieläpä “vain” nuorten fantasiakirjoja.
Raija Oranen katsoi minua tiukasti mutta ystävällisesti, ja sanoi jotakuinkin tähän tapaan: “Älä sano että olet vain sitä tai tätä. Sinä olet ihan oikea kirjailija!”
Se tuntui kauhean hyvältä, ja tuon tilanteen muisto lämmittää edelleen 
Siltikin meni vielä vuosia, ennen kuin sanat Olen kirjailija lipuivat luontevasti huuliltani. Käyntikorttiinkaan sitä en painattanut ennen kuin ryhdyin free-toimittajaksi, ja kun jouduin joka tapauksessa teettämään käyntikortin, niin siihen saattoi vähän vaivihkaa lisätä sanan “kirjailija”.
Mistä tällainen itsensä vähättely johtuu? Liittyykö se perusluonteenpiirteisiin, kasvatukseen vai yleiseen suomalaiseen “Mie en oo mittään” -kulttuuriin? Kuitenkaan minulla ei ollut ihmeempiä ongelmia mieltää itseäni toimittajaksi suunnilleen heti, kun olin sille tielle astunut.
Ehkä tämä kirjailijaksi eläytymisen vaikeus on johtunut siitä, että vaikka periaatteessa pidän ihmisiä samanarvoisina, olen aina rakastanut valtavasti lukemista ja sen seurauksena pitänyt kirjailijoita jonkinlaisina ihmistä suurempina olentoina, joiden joukkoon itseni lukeminen latistaisi oman lukunautintoni ylimaalliselta tasolta arkiseksi touhuksi?
Ja asiaan liittyvä toinen kysymys: Kuinka sitten olen kasvanut “oikeaksi kirjailijaksi”? Työn jatkuminen on tietenkin vaikuttanut asiaan, kyllä kymmenen kirjaa on eri asia kuin yksi kirja, vaikka toki olen sitä mieltä että yhdenkin kirjan julkaissut ihminen on kirjailija (siis jos se on joku muu kuin minä 
).
Toinen, itselleni hyvin tärkeä seikka on ollut muihin kirjailijoihin tutustuminen ja erityisesti Nuorisokirjailijoihin liittyminen. Olen saanut alusta asti tuntea olevani yksi heistä, olen voinut keskustella kirjailijantyön arjesta, iloista ja harmeista sellaisten kanssa jotka todella voivat niitä ymmärtää.
Kolmas – ja ehkä kaikkein tärkein – identiteetin vahvistaja ovat lukijat. Siinä vaiheessa kun sain ensimmäisen lukijakirjeen, kirjailijuuteni muuttui vielä konkreettisemmaksi kuin vaikkapa tekijänkappaleita ihastellessa: Joku on lukenut kirjani, ja vieläpä pitänyt siitä niin kovasti, että halusi kirjoittaa ja kiittää! Joku on kokenut samanlaista iloa minun tarinastani kuin minä olen saanut lukemistani kirjoista!
Kuka tietää, kenties juuri tuosta ensimmäisestä lukijakirjeestä alkoi matkani ihmistä suuremmaksi olennoksi (joka tosin on oikeasti olemassa korkeintaan innokkaimpien lukijoiden mielissä)
Tarkemmin sanoen klo 13 alkaen Kariston osastolla, jossa jupisemme kirjoistamme JP Koskisen ja Jaana Taposen kanssa!
