Tunnista lehmä

Viikin lehmälaumassa oli pari tämmöistä jännän väristä otusta. Lisäksi nämä näyttivät vähän jykevämmiltä ja se semmoinen kaulan alla oleva riipake oli isompi kuin muilla, tuli mieleen Intian lehmät tai jokin alkulehmärotu. Tietääkö kukaan, mikä lehmälaatu on kyseessä, vai onko tämä sittenkin vain erikoinen väri tavallisessa lehmässä?

Kyyttöjäkin Viikissä voi bongata, siellä ne työskentelevät ahkerasti rehevöitymistä vastaan. Koko kyyttölauma oli keksinyt ängetä voimalinjatolpan alle

Hylsypylsy

Ensinnäkin lohdun sana aloitteleville kirjailijoille: Sattuu sitä meille pitempään kirjoittaneillekin
Nuortenkirjasta tuli siis viestiä, että sitä ei julkaista. Tietenkin ensireaktio on ketku fiilis (miehen ja minun Airplane!-pohjaisen sisäpiirivitsin mukaan “Tämä oli väärä päivä lopettaa liiman imppaaminen”), mutta luotan kustannustoimittajani arvostelukykyyn tässä asiassa enemmän kuin omaani.
Sitä paitsi, jos aivan rehellisiä ollaan, niin viilailusta huolimatta tekstin kanssa oli sellainen aavistus, että kaikki ei ole kohdallaan. Pidin kyllä päähenkilöistä, tarinasta, tapahtumapaikoista, ja tekstissä oli paljon omasta mielestäni kivoja ja kekseliäitä juttuja. En kuitenkaan saanut kiinni, mistä kohtaa homma heitti sivuraiteelle. Ehkä Nanowrimo-tyylinen kilparutistus ei sovi minulle, enkä saanut hangattua uusintakierroksillakaan pientä juostenkustun tuntua tekstistä pois?
No, aavistukseni oli joka tapauksessa oikeassa. Ajattelin tekstiä lähettäessä, että jos jotain on vialla, kustannustoimittajani osaa selventää sen minulle ja pystyn korjaamaan asian. Mutta se oli hänellekin liian epämääräinen “jokin”, joka mätti.

Harmin tunteista huolimatta olen tyytyväinen, että minun ja lukijoiden välissä on kynnys, jonka yli ihan mikä tahansa ei pääse hyppäämään omin voimin. Ja ehkä jossain vaiheessa keksin, kuinka saan tarinan skarpattua paremmaksi ja hiottua “sen jonkin” pois. Siihen saakka kässäri saa tyytyä pöytälaatikkotekstin elämään.

Peljästys

Tietotekniikka on loistojuttu, mutta joskus se säikäyttää. Aloin aamukahvin virkistämänä kirjoittaa uutta tarinaa eteenpäin, avasin tiedoston, hyppäsin loppuun, ja… IIIIK!
Edellispäivänä kirjoittamani pitkä pätkä oli kadonnut Skrollailin ees ja taas, ajatellen että ehkä olin jotenkin onnistunut kirjoittamaan sen jonnekin väliin, sitten avasin ko. kässäriä koskevan muistion (ei sitä koskaan tiedä, kun on tällainen hattarapää..) mutta ei löytynyt sieltäkään.

En voinut mitenkään käsittää, ettei teksti ollut tallentunut. Olen jo aikoja sitten opetellut suorastaan automaatioksi tehdä pikatallennuksia vähän väliä, ja tietenkin dokumenttia sulkiessa se vielä kysyy tallennuksesta – enkä taatusti siinä kohtaa ole vahingossa valinnut “Älä tallenna”, koska se vaatisi erillisen napin klikkausta, kun taas “Tallenna” tapahtuu vain enteriä painamalla.

Pienen paniikin ja kirkumisen jälkeen tajusin pakottaa itseni rauhalliseksi, ja sitten aivotkin alkoivat toimia. Tarkistin ulkoisella kovalevyllä olevan backup-osaston, ja siellähän se oikea versio olikin! Jostain syystä olin epähuomiossa onnistunut edellisellä kerralla avaamaan ja muokkaamaan sitä, en omalla koneellani olevaa “virallista” versiota.
Voi sitä helpotuksen määrää! Eihän kolmisen sivua uudelleen kirjoitettavaa kovin paljon ole, mutta silti tuntui kamalalta, että tekstiä voisi tuolla tavoin vaan kadota ilmaan.